Hotelli Inarin aamupala oli runsas ja maistuva. Keskiviikkoiltana olimme jo tehneet ruokaostokset Kuukkelista ja mukaan lähti rehellisiä raaka-aineita, eli perunaa, leipää, voita, pastaa, juustoa ja meetwurstia muutamia mainitakseni. Koska matkassa oli myös nuotiokattila, halsteri, trangia, muurikan retkimallinen valurautapannu, sekä isohko määrä muita ruoanlaittovälineitä, emme satsanneet perinteisiin kevyempiin retkimuoniin. Kalantuloon oli laskettu muutaman päivän pääruoka ja sitähän tuli kun lopulta pelipaikoille löysimme.
Ajelimme Utsjoelle ja Uulan Säästöstä vielä katkaravut syöteiksi ja muutakin viime hetken ostosta tarttui mukaan. Tenon yli Norjan puolelle, josta seurailimme Tenovartta jonkin matkaa etsien autolle edelliseltä reissulta tuttua pysäköintipaikkaa. Auto parkkiin ja tavaroiden purku kärrystä ja pakkaus ahkioihin kirvoitti ensimmäiset hikipisarat otsalle. Keli oli pakkasella pari astetta ja ilma pilvinen. Heti ensimmäiset askeleet lumikengillä paljastivat edessä olevan raskaan osuuden nousta ylängölle tunturikoivujen peittäämää rinnettä. Lumi oli hienojakoista ja upotti liki pohjia myöten. Odottelimme ensimmäisen nyppyrän päällä Mattia saapuvaksi ja kun miestä ei alkanut kuulua, kääntyi Jouko kuulostelemaan tilannetta. Selvisi, että Matin hieman lyhytmallinen ahkio ei halunnut kulkea pystyssä, vaan kellisti muutaman metrin välein jommallekummalle kyljelleen. Päätimme jatkaa siten, että vikuroiva ahkio eteni ensimmäisenä, jotta perässätulija pystyi oikaisemaan kaatuneen ahkion. Homma toimi ensimmäiseen suurempaan rinteeseen, jossa huomattiin, että tässä kelissä ja varsinkaan näin painavat ahkiot perässä ei yhden miehen voimat riittäneet etenemiseen. Lumikengät jauhoivat tyhjää, kunnes varvikko tuli vastaan, joten ainoa mahdollisuus oli irroittaa oma ahkio ja auttaa edellä menevää rinteiden päälle ja kääntyä hakemaan kahden miehen voimin seuraava ahkio. Etenimme ensimmäistä kilometriä noin kolme ja puoli tuntia. Tämä söi voimia niin rajusti, että jouduimme tekemään tulet rinteeseen ja pistelemään ruokaa ja juomaa poskeen ihan kunnolla energian takaisinsaamiseksi. Olin tehnyt ahkioon vetovyön ostamastani painonnostovyöstä, johon kiinnitin sivuille metalliset lenkit. Lenkit vahvistin ja suojasin ilmastointiteipillä, sekä rautalangalla. Viritys toimi hyvin, eikä rikkoutunut rajummassakaan menossa. Jouko oli tehnyt uudet aisat tukevasta narusta ja sähköputkesta. Jokaisen ahkion osalta saimme viimeistään paluumatkalla muoviputken tai molemmat poikki, mutta se ei menoa onneksi paljon haitannut.
Rinteen hieman loivennuttua ajattelimme olevamme voiton puolella ja varsinkin kun eräs suojuotti näytti edelliskertalaisista kovin tutulta. Niinpä lähdimme seuraamaan sitä vankasti luottaen, että suon takaa pilkistää kohta tuttu tunturijärvi. Ei pilkistänyt, eikä seuraavankaan, eli olimme tukevasti eksyksissä. Päätimme jättää ahkiot pitkähkön rinteen alle ja nousta ylängölle ottamaan itsemme takaisin kartalle. Tässä vaiheessa menetin luottamukseni Norjalaiseen 1:50.000 karttaan. Ainakin tämä vanhempi painos on Suomalaisiin verrattuna niin suuripiirteinen, että paikannus ei onnistunut, ei sitten millään. Maasto näytti meidän olevan puuttomalla paljakalla, mutta kartassa oli niillä main vihreää tunturikoivikkoa kuvaavaa rasteria. Vieressä parin kilometrin päässä näkyi korkeahko avolakinen tunturi, jossa selkeä suuri jyrkänne, mutta kartalla ainoa sillä suunnalla oleva korkeampi kohta oli merkitty parilla korkeuskäyrällä ilman selkeitä muotoja. Kysyinkin useaan kertaan Joukolta ja Matilta jätettiinkö auto satavarmasti samaan paikkaan kuin edellisellä kerralla. Molemmat vannoivat näin olevan, joten ei auttanut kuin jatkaa lähimaaston haravoimista. Parin tunnin päästä luovutimme ja palasimme ahkioille ja yöpaikan valmisteluihin. hieman apeissa tunnelmissa virittelimme laavun ja nuotiopaikan vitseikköön. Pasta ja nötkötti ruokakermalla höystettynä maistui kyllä kovan urakan päälle ja unikin taisi tulla hätäisesti kaikille.
Olevinaan suht kokeneena suunnistajana sitä mietti taas pienessä päässään, että kaikki perusvirheet tuli tehtyä ties monennenko kerran. Eli ei tarkkaa suuntaa kompassiin heti lähtiessä, vaan nokkavainulla ylärinteeseen kohti pohjoista. Kelin takia ei voinut edetä suoraan, vaan kierrettiin jokaista nyppylää ja suunta ei takuulla pysynyt aina linjassaan. Sitten toinen perinteinen virhe, eli kun maasto alkaa näyttää tutulta, sitä lähdetään tarpomaan tarkistamatta suuntia tai etäisyyksiä luottaen, että kartta alkaa jollain kumman tavalla täsmäämään maastoon. Kolmas virhe tuli etäisyyden arvioinnissa. Olimme tulleet itse asiassa todella lyhyen matkan autolta, vaikka matkaa taitettiin liki yhdeksän tuntia. Näitä miettien unta palloon.
